Vaellus pyhiin

Pekka Tarmio

”Maailma avautuu niille, jotka kulkevat jalan”

Miksi kävelisin yli 200 kilometriä Portugalin Portosta Espanjan Santiago de Compostelaan, kun yhtä hyvin voisin kävellä saman matkan Porista Helsinkiin? No, oli lokakuu ja minusta näki sen – valitsin siis edullisen suoran lennon Portoon ja satoja vuosia vanhan pyhiinvaellusreitin aurinkoisemmissa maisemissa. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, kuinka vaikuttavan kävelyretken tulisin tekemään.

Olihan minulla ollut jo vuosia mielessä, että joskus pitäisi tehdä se – pyhinvaellus Santiagoon. Silti mielessä pyöri kysymys, miksi tunkisin itseni tuhansien muiden vuosittaisten kävelijöiden joukkoon. Santiago de Compostelaan on useampia reittejä, joista yleisesti tunnetuin kulkee Ranskasta itä-länsisuunnassa kohti Galiciassa sijaitsevaa kohdetta. Kaivoin kuitenkin muististani espanjalaiselta ystävältäni kuulemani vinkin, että Pohjois-Portugalin läpi pohjoiseen kulkeva reitti on vähemmän tunnettu (ja vähemmän ruuhkainen) ja kaiken lisäksi kaunis. Pieni tutkimustyö antoi ymmärtää, että sopiva aloituspaikka olisi Porto. Vaihtoehtoja sieltä on itse asiassa kaksi, jotka yhdistyvät ennen perille pääsyä: perinteinen sisämaan reitti ja uudempi rannikkoa pitkin kulkeva reitti. Kalenterissa oli reilu kaksi viikkoa tyhjää, joten siinäkin mielessä tuo vajaan 250 kilometrin matka tuntui mahdollisuuksien rajoissa olevalta. Enkä ollut varma kävelisinkö edes koko matkaa – voisihan sitä vaikka välillä hypätä bussiin tai junaan, jos vaellus ei maistuisi. Kuinka väärässä olinkaan.

Pakkasin siis tavarani käsimatkatavaraksi maksimikokoiseen reppuun ja lensin aamukoneella Portoon. Mikä loistava ja helppo tapa päästä suoraan lähtöpisteeseen. Porto jo itsessään on yksi Euroopan hienoimpia kaupunkeja, jonka katuja ja siltoja talsin ensimmäisen päivän. Lämpöaalto oli nostanut paahteen 28 asteeseen ja ensimmäinen täydennyshankinta olikin kuuden euron lierihattu katukaupasta. Portugalin suurvaltakausi näkyy kaupunkikuvassa ja Iberian niemimaan välitön katu-, baari- ja ravintolakulttuuri ilahdutti lokakuun loppupuolen matkaajaa.

Porton hienoon kaupunkiin ehtii halutessaan myös tutustua.

En vielä tiennyt, että olisi mahdollista järjestää myös matkalaukun kuljetus yöpaikasta toiseen, mikä mahdollistaa kevyen päivärepun kanssa kävelemisen. Tein matkani nimittäin yöpymällä aina hotelleissa tai ainakin omassa kylpyhuoneellisessa huoneessa. Koronankaan takia edulliset pyhiinvaeltajien joukkomajoitukset eivät nyt houkutelleet. Halusin myös stressittömät päivät ilman huolta siitä, olisiko perillä kenties vapaata sänkyä joukkomajoituksessa. Alberguet eivät ota varauksia vastaan eli first come, first served.

No, kuinka kävi? Pääsin perille kahdessa viikossa. Koko matka kävellen, ei tullut mieleenkään ”fuskata”. 12 kävelypäivää, 2 lepopäivää. Vaihtelevia maisemia. Maaseutua kuin 1960-luvun Suomessa. Pikkukyliä, kaupunkeja. Metsäpolkuja, viinitarhoja. Kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa. En vieläkään täysin tiedä, miksi pyhiinvaellusmatka oli minulle vaikuttava ja suuri kokemus. Kuitenkin ajattelen, että jokaisella meistä on ”pyhä” sisällään. Se ei vaan ole kovin näkyvä edes itselle, saatikka kanssaihmiselle. Uskon että tästä syystä pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan tuntui minusta niin mieltä liikuttavalta. Paitsi Santiago de Compostelan katedraalille tunsin aika ajoin vaeltavani myös omaan pyhääni.

Toki legenda pyhän Jaakon jäännösten kulkeutumisesta Santiagoon voi pitää paikkansa tai sitten kyse on vain katolisen kirkon luomasta tarusta ja halusta saada kristinuskoon liittyvä pyhiinvaelluskohde turvalliseen Euroopan kolkkaan Jerusalemin ja Lähi-Idän sijaan. Se ei ole kuitenkaan oleellista pyhän tunnelman syntymisessä. Mikä sitten? Annan tässä muutaman veikkauksen.

1. Ikiaikainen reitti, mikä tahansa niistä monista, jotka Santiagoon johtavat.

Painiskelin etukäteen sen kanssa, kuljenko Portosta perinteistä sisämaan reittiä vai avointen merinäkymien rannikkoreittiä. Valitsin keskireitin ja olin tyytyväinen. Reitti mikä reitti, pyhyyttä siihen tuo tieto, että sadattuhannet ovat vaeltaneet samoja, usein roomalaisten rakentamia mukulakiviteitä ja metsäpolkuja. Koet pyhää yhteisöllisyyttä pitkässä aikaperspektiivissä.

Matkapäiväkirjasta: ”Lepopäivä Ponte de Limassa. Sunnuntaifiilis. Kaupat kiinni, haitari soi jossain. Perheet, pariskunnat ja porukat jonottavat lounaalle täysiin ravintoloihin ja terasseille. Koko kasvojen kirjo lasten siloisista auringonpolttamiin uurteisiin. Pilvistä, lämmintä, välillä ripottelee, usva kiertää kukkuloita. Aiheen nimeensä kaupungille antanut silta näkyy pöytääni. Ensiversio rakennettu pari tuhatta vuotta sitten keisari Augustuksen toimesta, uudistakennettu 650 vuotta sitten. Kannattaa tehdä kerralla kunnollista, kestää (isoisoisoiso)isältä (pojanpojanpojanpojan)pojalle. Sama ajallinen kerroksellisuus näkyy rakennuskannassa pitkin matkaa, kaikki sulassa sovussa keskenään. Jokivarren lehtipuuavenueta paseeraavan kansan joukossa aina välillä “caminolainen” reppuineen, yksi paljain jaloinkin. Sillalla tapaan ryhmäksi lyöttäytyneen kolmen kansallisuuden tiimin: skotteja, saksalaisia ja portugalilaisia. Heillä vielä 9 kilsaa majapaikkaan.”

Vähän siltahistoriaa ja matkamuotia. Ja aurinkoa.

2. Käveleminen

Se että kuljet kävellen tahdistaa sinut siihen vauhtiin ja havainnointivalmiuteen, johon aivosi ja hermostosi ovat sopeutuneet miljoonien vuosien kehityksessään. Kytkeydyt saumattomasti ympäristöösi, osaksi universumia. Koet yhteyden maailmaan ja samalla voit ehkä olla yhteydessä myös itseesi. Pääset pois kuplastasi, sisimpäsi pääsee kommunikoimaan ympäristön kanssa. Ehkä jumalankin. Ainakin voit pohtia mitä jumala ja jumaluus ovat.

Näin kirjoitin matkapäiväkirjassani: ”Jeesus vai Buddha? Olen ollut liikkeellä ”kaksien renkaiden taktiikalla”. Kuuliainen suorituskeskeinen luterilainen minäni kävi tietenkin heti Porton katedraalissa hakemassa ja leimaamassa eräänlaisen pyhiinvaeltajan kellokortin, johon pitää matkanvarren maja- ja ruokapaikoista saada vähintään kaksi leimaa päivässä. Tätä dokumenttia vastaan saa sitten Santiagon katedraalilla todistuksen vaelluksestaan. Olisiko tästä jotain apua myöhemmin taivaan porteilla, en tiedä? Leimakorttisysteemin epävarmuustekijöiden vuoksi, ja totta puhuen muutenkin, yritän ainakin välillä noudattaa buddhalaisen luostarin munkilta kuulemaani ohjetta olla läsnä tässä hetkessä omassa kehossani. Jokaisella sisäänhengityksellä ”saavun” ja uloshengityksellä ”olen kotona”. Harrastan läsnäolevaa hengitystä ja kävelemistä, siis mindfulness-retriitti kaupan päälle. Ja kun olen itsessäni kotona turvassa, kun minulla on yhteys kehooni ja itseeni, olen samalla koko ajan jo paratiisissa. Sillä mitä muuta tarvitsen kuin tuntea kehoni ja sen hetkisen elämän ihmeellisyyden. Voin vapautua ahdistuksistani, hymyillä ja iloita tien varren kukista, kanssakulkijoista, sinitaivaasta, yllä lipuvista pilvistä, kastelevasta sateesta… Tässähän on sekin hyvä puoli, ettei tarvitse huolehtia tulevasta eikä sen puoleen myöskään menneestä. Olen jo perillä!”

Näin taas Robert Louis Stevenson: Kävelyretkistä (1876), suom. Alice Martin:

“Ei pidä luulla, niin kuin joskus uskotellaan, että kävelyretki on vain parempi tai huonompi tapa katsella maaseutua. On monia aivan yhtä hyviä tapoja katsella maisemaa, ja sanokoot saarnaavat asianharrastajat mitä tahansa, eloisimman kuvan saa junanvaunun ikkunasta. Kävelyretkellä maisema onkin pelkkä lisuke. Todellinen veljeskunnan jäsen ei lähde liikkeelle saadakseen ihailla maalauksellisia näkymiä, vaan kokeakseen erilaisia hauskoja mielialoja, kuten sen toivon ja vireyden jonka vallassa matkanteko aamuin alkaa ja sen rauhan  ja henkisen täyttymyksentunteen jonka illan lepo tuo. Onko hän iloisempi heilauttaessaan repun selkäänsä vai laskiessaan sen maahan, sitä hän ei edes osaa sanoa. Lähdön jännitys virittää hänessä jo perilletulon odotuksen. Mitä hän tekeekin, se ei ainoastaan ole oma palkkansa, vaan palkitsee vuorostaan hänen seuraavatkin askeleensa, ja näin mielihyvän hetket seuraavat toinen toistaan loputtomana ketjuna.”

Hyvin sanailtu, mutta minä kyllä ihailin myös maisemia!

3. Henkisyyden/hengellisyyden tarve.

Matkalla selvisi, mihin kirkkoa ja erilaisia uskonjärjestelmiä niitä symboloivine rakennuksineen on psykologisessa mielessä tarvittu: majakoiksi, henkisiksi ja fyysisiksi turvapaikoiksi, joukkoon kuulumiseksi. Vaikka eri kirkot ovatkin tahranneet kätensä kaikenlaisiin psykologisesti ymmärrettäviin ja inhimiilisiin valtapyrkimyksiin verisine ristiretkineen ja terroritekoineen, tavalliset eri uskontokuntia edustavat ihmiset voivat kokea hyvyyden ja pyhyyden kosketusta puhtaimmillaan vaeltamalla täällä yhdessä. Uskontojen perussanoma on kuitenkin hyvä.

Matkapäiväkirja: ”Tämä reitti on täynnä kirkollisia elementtejä Maria-kuvastoineen – kirkkoja, pieniä intiimejä kappeleita, puu- ja kiviristejä. Kun vielä varsinkin Portugalin puolella kukkojen kiekunan lisäksi kirkonkellot tervehtivät pienissäkin kylissä niin niihin tullessa kuin niistä lähtiessäkin, voi hyvin tuntea mikä merkitys tällä instituutiolla elämän kehyksenä oli ja yhä on kyläläisille ja läpivaeltajille. Niin hyvässä kuin pahassa. Suurimmat tunteenpurkaukset kävelyn rasituksilla piinatusta kehostani ovat nousseet nimenomaan kauniiden kappeleiden penkeillä Marian lempeiden silmien alla taukoa pitäessäni. Olenko siis uskovainen vai onko kyse vain ehdollistumisesta…?Joka tapauksessa olen saanut kokemuksia niin Buddhan kuin Jeesuksenkin ”viitekehyksessä”, ilman mitään ristiretkimentaliteettia tai suvaitsemattomuutta suuntaan tai toiseen.”

Henkisyys on kuitenkin laajempaakin kuin uskonnollisuus. Se voi olla vaikka itsetutkiskelua, onnellisuuden tavoittelua, elämän merkityksen löytymistä – itsestä eikä muista. Itsensä löytämistä. Vaelluksen tietty monotonisuus antaakin näille tutkailuille arjen olosuhteita paremmat mahdollisuudet. Rasitukset ja kehon väsyminen saattavat myös murtaa kehon ja mielen välisiä muureja ja yllättäviäkin tuntemuksia ja oivalluksia voi putkahtaa esiin. Mitään ei kuitenkaan kannata tietoisesti yrittää – se tulee mikä on tullakseen. Paras ohje on: nauti hetkestä.

4. Oma aika on monelle harvinaista herkkua.

Oma aika on monelle harvinaista herkkua. Se on aikaa, joka kannattaa pyhittää. On hyvä ajatus tehdä vaellus yksin. Sitäpaitsi on mukavaa olla yksin kanssakulkijoiden joukossa. Caminolla vaeltavat kulkevat omissa ”kuplissaan”, mutta tietyllä lailla samassa energiakentässä – yhdessä buen camino -tervehdyksiä heittelevien paikallisten kanssa. Aivot ja hermosto skannaavat koko ajan ympäristöä ja pienetkin kohtaamiset ovat yhteyden kokemuksia, joita ihminen tarvitsee. Yhteys voi olla ohimenevä katse ja moikkaus, ruokailu yhdessä tai vaikka hetkeksi yhdessä kävelemään lyöttäytyminen. ”Päivän kunto” voi tässä mielessä vaihdella – välillä haluaa ehkä olla enemmän vain omassa rauhassaan.

Päiväkirja: ”Olen tehnyt tätä vaellusta yksin. Ei ole kuitenkaan tuntunut yksinäiseltä. Sitä jotenkin oppii pitämään seuraa itselleen, olemaan itsensä kanssa. Reitin historia ja ajoittaiset kohtaamiset paikallisten sekä yleensä avointen muiden caminolaisten kanssa riittävät aivoille yhteydeksi muuhun maailmaan. Onpahan aikaa vajota omiin aatoksiin ja tuntemuksiin. Yksin on 5 viikkoa kulkenut myös Ranskasta Santiagoon jo ehtinyt ja sieltä Lissaboniin matkalla oleva Brasilian ja Rio de Janeiron värejä kantanut katolilainen Rodrigo, jolle tämä on ollut ”elämän parasta aikaa”. Seitsemännellä Caminollaan (reittejähän on lukuisia) puolestaan on pohjois-carolinalainen ohjelmistokoodaaja, joka tekee välillä hommiaan etätyönä kävelyn lomassa. Hollantilainen Maria on vaihtamassa työuraansa armeijasta terapiatyöhön. Mutta muutenkin voi kyllä kulkea kuin yksin: tapasin reitillä niin pariskuntia kuin vaikkapa kanadalaisen äiti-tytär-kombon. Tytär Lindsey on taivaltanut Lissabonista asti, äiti Andrea vasta hypännyt kyytiin.”

Näin puolestaan Robert Louis Stevenson:

“Jotta kävelyretkestä saisi kaiken irti, matkaan pitäisi lähteä yksin. Jos lähdetään joukolla tai vaikka vain kahteen pekkaan, kävelyretkestä ei ole jäljellä kuin nimi; siitä on tullut jotain muuta, se alkaa muistuttaa piknikkiä. Kävelyretkelle tulisi lähteä yksin, koska sen henki ja elämä on vapaus; koska tulisi voida pysähtyä ja jatkaa matkaa ja poiketa milloin millekin polulle sen mukaan, miten mieleen juolahtaa; ja koska on saatava pitää oma vauhtinsa, ei laukata mestarikävelijän rinnalla sen enempää kuin sipsutella tyttölapsen tahtiin. Ja lisäksi on oltava avoin kaikille vaikutelmille ja annettava ajatusten värittyä sen mukaan mitä silmät näkevät. Olisi oltava kuin huilu, kaikkien tuulten soiteltava… …Pois puheenkalkatus korvan juuresta, se vain suistaa aamun mietteliään hiljaisuuden uomastaan. Ja niin kauan kuin ihminen käyttää aivojaan järkeilyyn, hän ei kykene antautumaan sille hienolle humaltumiselle jonka tuottaa paljo liikunta raittiissa ilmassa, sille joka tuntuu alkuun kuin häikäisynä ja ramaisuna aivoissa ja vie päätteeksi rauhaan, joka käy yli ymmärryksen.”

Robert Louis Stevenson

5. Saapuminen perille

Saavuin kipeytyneen jalkani kanssa Santiagon katedraalille 14. matkapäivän illansuussa. Samana päivänä eri suunnista oli saapunut yli 500 muutakin hikistä vaeltajaa. Iso aukio katedraalin edessä kuhisi urakkansa päätökseen saaneita selfieiden ottajia.

Ympäristön baarit ja ravintolat täyttyivät ”maaliin” saapuneista. Huomasin olleeni kaksi viikkoa jossain kummallisessa ”putkessa”, ilmeisesti päivästä toiseen selviytymisen ja lepo- ja mietiskelyhetkien rutiinissa. Vasta nyt ajatukset alkoivat siirtyä käytännön ja arkisten asoiden tasolle. Jälkeen päin ajatellen saapuminen perille ei itselleni lopulta ollut niin pyhää kuin itse matka, vaikka urakasta selviäminen tietenkin oman tyydytyksensä tuotti. Mahtavan katedraalin sopukoista löysin vielä Marian ja kävin heittämässä moikat. Kävi niin, että matka eli mielessäni vielä viikkokausia päättymisensä jälkeen – ja elää vieläkin.

Kysy lisää, järjestämme turvallisia 1 h-, 2 h- ja ryhmien pyhiinvaellusmatkoja. Valmis hotellimajoitus, matkatavaroiden kuljetus, reittiohjeistus ja 24 tunnin puhelinpäivystys.

Linkki: Katso tästä Golden Sun kävelylomat

Share :

Pekka Tarmio

Pekka Tarmio

Pekka Tarmio on pitkän linjan toimittaja ja matkailija joka nauttii hitaista aamuista ja hyvästä ruoasta.

More Adventures

Vieritä ylös